Mitä yhteistä on somefilttereillä ja Vietnamin sodan aikaisilla kuvilla napalmin polttamista lapsista? Molemmat kertovat kuvien ja jopa kuvaajan vallasta katsojiin. Molemmat herättävät yhteiskunnallista keskustelua valokuvan voimasta, vallankäytöstä ja ennakkoluulojen vahvistamisesta tai niiden purusta.
Ihmisoikeusmyönteinen valokuvaus on termi, josta on alettu puhua yhä enemmän. Mitä se sitten on? Tai mitä se ei ole?
Ihmisoikeusmyönteinen valokuva viittaa aktiivisesti ihmisoikeuksia edistävään ja yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivään valokuvaukseen. Ihmisoikeusmyönteisyyttä ei välttämättä tule ajatelleeksi ennen kuin päätyy aiheiden pariin, jotka sisältävät herkässä asemassa olevien ihmisten esiintuomista.
Miten kuvittaa aiheita, joissa esimerkiksi rikoksen tekijöitä ja syyllisiä ei voi kuvata, vaan ainut kenelle löytyy kasvot on uhri? Miten näyttää heitä ihmisoikeusmyönteisesti? Vai pitäisikö kääntyä katsomaan syyllisiä?
Tällaisia kysymyksiä olemme pohtineet eri asiakkaidemme kanssa viime vuosina. Uudistimme aikanaan Pro-tukipisteen ilmeen, johon halusimme yhdistää valokuvia seksityöntekijöistä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, ettemme halunneet näyttää vain avoimesti seksityötä tekeviä – eli ihmisiä, jotka kuviin olisivat suostuneet. Näin olisimme luoneet seksityötä tekevistä liian yksipuolisen kuvan, sillä kuvien ulkopuolelle olisi jäänyt ainakin hyväksikäytön ja ihmiskaupan uhrit. Olisimme saattaneet asettaa myös avoimesti seksityötä tekevät vaaraan tai somevihan uhreiksi. Kuvat otettiin, mutta niitä ei käytetty.
Keskustelu on tuttua myös humanitaarisen avustustyön parista. Ikuisuuskysymys on se, miten saada rikkaiden länsimaiden asukkaat reagoimaan ja auttamaan. Voimakkain ja eniten käytetty keino on ollut läpi vuosikymmenten näyttää kärsiviä lapsia. Se on tehokkaampaa kuin kärsivän aikuisen näyttö. Mutta onko se oikein?
Yksi tunnetuimmista esimerkeistä Suomessa on Planin vuonna 2017 toteuttama kampanja, jossa sambialaiselle 12-vuotiaalle raskaana olevalle Fridahille oli puettu Paola Suhosen suunnittelema “äitiysvaatemallisto”. Meeri Koutaniemen vaikuttavia kuvia hyödyntänyt kampanja voitti samana vuonna monia alan palkintoja. Kritiikki heräsi vasta jälkikäteen niin Sambiassa kuin Suomessakin. Se koski erityisesti alaikäisen, haavoittuvassa asemassa olevan lapsen seksualisointia, altistamista julkisuudelle ja kuvien tapaa vahvistaa rasistisia stereotypioita.
Vastaavia tapauksia on paljon. Se kertoo siitä, miten hyvä tarkoitus ei aina pyhitä keinoja. Edes ihmisoikeuksia edistävä työ ei aina onnistu kuvaamaan ihmisiä ihmisoikeusmyönteisesti. Onneksi tästä on opittu.
Valokuvan voima on koko olemassaoloaikansa puhuttanut. Kun valokuva yleistyi 1960-luvulla, keskusteltiin paljon valokuvan vaikutuksesta katsojaan.
Vietnamin sodan aikana puhuttiin paljon kärsimyksen näyttämisestä ja sen oikeutuksesta. Silloin kuvat tuskasta olivat uusi asia, joka shokeerasi ja vaikutti ihan konkreettisestikin. On arveltu, että Vietnamin sota loppui, kun laajat massat järkyttyivät näkemistään kuvista ja alkoivat vaatia sodalle loppua.
Nyt olemme paljon turtuneempia kaikenlaisille kuville ja kärsimyksille, koska elämme jatkuvassa kuvavirrassa. Kuvat eivät välttämättä johda toimintaan. Ja toiminnan ennustaminen on epävarmaa.
Kärsimyksen näyttämisen sijaan valokuvilla pyritään nykyään kertomaan ennemmin tarinoita ja hakemaan niillä huomiota ja herättämään empatiaa. Silti kysymys säilyy samana. Onko kärsimykselle pakko antaa kasvot?
Valokuvaus on siitä erikoinen viestinnän muoto, että se syntyy usein hetkessä ja suhteessa ihmisiin. Kuvaa voi käsitellä ja muokata jälkikäteen, mutta olennaiset valinnat tapahtuvat usein intuitiivisesti hetkessä ja niin, ettei niitä voi muuttaa jälkikäteen. Valokuvaus check-listan kanssa ei onnistu.
Ammattimaisen valokuvauksen etiikassa yhdistyy usein kuvajournalistinen perinne, ajatus taiteilijan vapaudesta omaan näkemykseen, pyrkimys visuaalisesti kiehtovaan tai miellyttävään lopputulokseen ja halu luoda vaikuttava, jopa pysäyttävä kuva.
Ihmisoikeusmyönteisyys vaatii kuvaajan oman egon tiedostamista, oman näkemyksen kriittistä tarkastelua ja yhteistyötä kuvattavan kanssa. Se on erityisesti journalismin ja taiteen kentällä koettu monesti rajoittavana ja tylsänä, mutta lienee hyvä aika tuulettaa mielikuvaa.
Visuaalisessa suunnittelussa ihmisoikeusmyönteisyys haastaa tekijöitä kohtaamaan sellaista kritiikkiä, jolle ei aina ole ollut sijaa. Se on myös mainio tilaisuus uudistaa visuaalisen esittämisen tapoja ja perinteitä niin journalismissa kuin viestinnässä ja markkinoinnissakin. Voisiko tästä sittenkin kertoa eri tavalla?
Vilja Pursiainen työskentelee Kaskasilla luovana suunnittelija. Vilja on taustaltaan kuvajournalisti.
Mitä tarkoittaa suora katse kameraan? Kenen katse se on? Mitä viestittää kasvojen peittäminen? Mitä kertovat kädet? Kansikuvakollaasiin on kerätty erilaisia referenssivalokuvia, joiden avulla olemme valokuvakeskusteluja käyneet.
Kuvat: Unsplash