Kuka saa olla asiantuntija? Miten sellaiseksi pätevöidytään? Miten puoskaritkin voivat olla asiantuntijoita? Kaskasin luova johtaja Aurora Airaskorpi kirjoitti kirjan siitä, miten riittävän hyvä määritetään ja mikä työelämässä riittää. Hän kertoo nyt, miten olla riittävän hyvä asiantuntija.
Ei ole olemassa mitään yhteisesti hyväksyttyä asiantuntijan pätevyyttä, joka määrittäisi, kenellä saa olla mielipide ja kuka on riittävän pätevä puhumaan. Media antaa asiantuntijan tittelin usein vähintään väitöskirjan tehneelle tutkijalle, tietokirjailijalle tai jonkin teeman tiimoilta tunnetuksi tulleelle puhujalle. Silti, ja liian usein, mediassa ääneen pääsevät samat asiantuntijat vuodesta toiseen.
Viimeisimmän Tiedebarometrin mukaan tunnetuimmat suomalaiset tieteilijät ovat yhä Esko Valtaoja ja Bengt Holmström. Yhtään heidän osaamistaan vähättelemättä on todettava, että muitakin asiantuntijoita varmasti olisi. Päteviä tutkijoita kun on pilvin pimein – ja myös naispuolisia sellaisia!
Miten asiantuntijaksi siis päästään? Pätevän akateemikon titteleitä jakaa akateeminen maailma, mutta asiantuntemusta validoi useampikin taho. Yksi tärkeimmistä pätevyystitteleiden jakajista on Google. Kun haussa on asiantuntija mistä tahansa aiheesta, on helppo kirjoittaa avainsanat tyhjään tekstikenttään ja katsoa, kuka nousee sinisten linkkien kärkikaartiin. Ykkössijoja pitävät aina ne, jotka ovat olleet äänessä eniten. Kuten vaikkapa Esko Valtaoja, josta löytyy mainintoja niin Ylen, Seuran kuin Ilta-Sanomienkin sivuilta.
Mitä suositummassa mediassa on saanut äänensä kuuluville, sitä korkeammalle nousee Googlen hakutuloksissa. Oli se sitten brutaalia, epäreilua tai perusteltua – läsnäolo digitaalisessa maailmassa on edellytys sille, että näyttäytyy asiantuntijana hakukoneisiin tukeutuvien ihmisten silmissä.
Riittävän hyvän asiantuntija siis käyttää ääntään ja saa sen kuuluviin.
Tutkijoiden viestintävalmennuksissa tulee kuitenkin usein vastaan se, että oman äänen käyttö ei ole monenkaan asiantuntijan suosikkiharrastus. Moni haluaisi vain pysytellä taka-alalla ja olla hiljaa – tai siis tehdä leipäduuniaan eli tutkimusta. Oman äänen esiintuomisen esteenä on usein myös riittämättömyyden tunne tai huijarisyndrooma, eli pelko siitä, ettei osaa tarpeeksi.
Usein tutkijan pahin vihollinen ei suinkaan ole kriittinen toimittaja, vaan omat kollegat. Rohkean tiedeviestinnän tiellä on ajatus siitä, että joku saa minut kiinni liiasta yksinkertaistamisesta tai väitän tietäväni jotain, mistä joku tietää enemmän. Jään kiinni siitä, että olen oikeasti huijari.
Onko tutkijalla varaa olla sanomatta mitään?
Jos tutkija ei uskalla käyttää ääntään, joku muu ottaa ihan varmasti tilan haltuun. Asiantuntijuus vaatii ennen kaikkea rohkeutta. Näin ollen asiantuntijuus tai ajatusjohtajuus – millä nimellä sitä kutsuukin – ei ole tila, joka annetaan, vaan tila, joka otetaan.
Riittävän hyvä asiantuntija on periaatteessa kuka tahansa, joka kokee sitä itse olevansa ja on valmis aloittamaan vuoropuhelun. Tekniset työkalut tilan ottamiseen, kuten blogit, videot ja sosiaalinen media, ovat kaikkien käsissä. Näin ollen puoskareistakin voi tulla asiantuntijoita ja ajatusjohtajia. Olisi sääli, jos asiantuntijuuden tila jäisi vain heille.
Tutkijoille ja asiansa oikeasti osaaville asiantuntijoille on juuri siksi kysyntää markkinoilla. Mutta ollakseen asiantuntija on pakko päästä yli huijaamisen pelosta ja oman osaamisen vähättelystä. Omasta asiastaan puhuminen tarkoittaa itse asiasta välittämistä ja oman persoonan likoon laittamista. Dare to care – kuten puhekouluttaja Kaisa Osola on tiivistänyt.
Mutta entä jos on vasta aloitteleva asiantuntija? Eikö pätevämpi asiantuntija ole se, joka on lukenut ja kokenut enemmän?
Ei välttämättä. Asiantuntijuus on ammatti, joka syvenee ja laajenee ajan myötä. Syvälle meneminen kartuttaa omaa osaamista, mutta voi myös vaikeuttaa omasta asiantuntemuksen alasta puhumista. Jos on jo aikaa sitten ohittanut peruskäsitteet, ne alkavat tuntua itsestäänselviltä, eikä niitä huomaa enää selittää muille. Kokeneen asiantuntijan voi olla vaikea enää edes muistaa, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sana “nanoselluloosa” tai “lohkoketju”. Silloin sanoja on myös vaikea selittää.
Asiantuntijuuteen ei nykyään kuulu enää pelkkä tieto, vaan myös tiedon tekeminen toisten tykö. Jos odottaa sitä hetkeä, että on lukenut sata kirjaa, voi oma kyky puhua aiheesta ymmärrettävästi olla jo mennyttä. Omaa asiantuntemusta kartuttaa myös ymmärrys siitä, miten oman alan asioista pitää puhua, jotta muut kuuntelevat.
Yhteenvetona: 2020-luvulla riittävän hyvä asiantuntija on siis yhdistelmä tietoa, persoonaa ja kykyä tehdä tieto ymmärrettäväksi ja saavutettavaksi muillekin kuin lähimmille kollegoilleen.
Aurora Airaskorven tammikuussa 2020 ilmestyneen kirjan Riittävän hyvä – Selviytymisopas työelämään (S&S) löydät täältä.