Joanna Norkko on Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen tutkimusaseman tutkimuskoordinaattori. Työkseen hän tutkii merenpohjan ekosysteemeitä muun muassa Itämerellä ja Uudessa-Seelannissa.
Syksyllä 2017 Norkko lähti yhdessä ryhmänsä kanssa tutkimusmatkalle Etelämantereelle, tavoitteenaan lisätä tietoisuutta mantereen hauraasta, jäänalaisesta ekosysteemistä.
Joanna Norkko, miksi meribiologia?
“Olen syntynyt ja kasvanut rannikolla ja siksi viettänyt lapsesta asti aikaa merellä ja saaristossa. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten maailma toimii, joten tutkijan ura oli selvä valinta.”
Mitä on tutkijan työ parhaimmillaan, entä pahimmillaan?
“Pidän siitä, että tutkijan työ on todella vaihtelevaa. Meidän alallamme saa olla ulkona merellä ja sukeltaa, analysoida näytteitä laboratoriassa, kirjoittaa artikkeleita ja kaiken päälle kertoa tutkimuksestaan koko maailmalle.
Ikävää on se, ettei aika tunnu koskaan riittävän kaikkeen. Rahoituksen niukkuus ajaa taistelemaan vähistä varoista, ja siihen kuluu turhan paljon aikaa.”
Miten sinä haluat tutkimuksellasi liikuttaa maailmaa?
“Luonto on mielestäni niin valtavan mielenkiintoinen asia, että haluaisin saman fiiliksen tarttuvan myös muihin. Uskon vankasti siihen, että ihminen on taipuvainen kohtelemaan hyvin sellaisia asioita, jotka hän tuntee. Jos ihmiset tietäisivät, mitä kaikkea luonnosta löytyy, he myös haluaisivat suojella sitä nykyistä paremmin.
Varsinkin merenpohja on sellainen paikka, jota suurin osa ihmisistä ei koskaan näe, joten minä haluan tutkimuksellani näyttää, miten paljon pieneliöitä, matoja, äyriäisiä, simpukoita ja muuta suojeltavaa vedenpinnan alapuolelta löytyy.”
Onko jokin tutkimus tai tutkija liikuttanut sinua viestinnällään?
“Hieman kliseisesti on pakko sanoa, että BBC:n luontodokumenttien juontaja David Attenborough ja tutkimusmatkailija Jacques-Yves Cousteau, jotka ovat herättäneet suuren yleisön mielenkiinnon luontoa kohtaan.”
Mistä syntyi idea Etelämantereen tutkimusmatkaan?
“Olemme jo yli 15 vuoden ajan tutkineet, miten ilmastonmuutos vaikuttaa Etelämantereen rannikon läheisiin vesiin, mutta vasta viime vuonna tajusimme tehdä tutkimusprojektistamme tiedeviestintää. Otimme mukaan ammattivalokuvaajan ja raportoimme retkestämme reaaliaikaisesti sosiaaliseen mediaan, jotta muutkin ihmiset pääsisivät tutkimusmatkalle mukaan.
Halusimme osoittaa suurelle yleisölle, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa Etelämantereelle, ja miten sen tapahtumat koskettavat etäisyydestä huolimatta myös meitä täällä maapallon toisella puolella.”
Mikä on ollut tähän mennessä suurin oivalluksesi projektia tehdessä?
“Ilmastonmuutos on monille edelleen aika abstrakti juttu, mutta valokuvan voima on valtava: paikan päällä näytteitä ottamalla, vesistöissä sukeltamalla ja tämän kaiken taltioimalla pystyimme näyttämään, kuinka suuria muutoksia Etelämantereella on jo nyt havaittavissa.
Oli myös mielenkiintoista huomata, millaiset asiat ihmisiä eniten arveluttivat retkemme aikana. Meiltä kyseltiin paljon muun muassa siitä, miten päivittäinen elämämme Etelämantereen kenttäolosuhteissa toimi, mistä saimme ruokaa, miten kylmää siellä oli ja tarkenimmeko nukkumaan teltassa.”
Mistä tietää, että tiedeviestintä on onnistunutta?
“Tärkeintä on saada ihmiset kiinnostumaan omasta tutkimuksesta, sillä ihmisten kiinnostus toimii mittarina sille, saako tutkimukselleen vastaisuudessakin rahoitusta. Kaikki alkaa siis yksittäisten ihmisten kiinnostuksesta, mutta parhaimmillaan viesti voi levitä laajalle.”
Mitä sanoisit tutkijalle, joka haluaisi kertoa tutkimuksestaan maailmalle, muttei tiedä, miten toimia?
“Facebook-sivulla ja hyvillä valokuvilla pääsee jo alkuun, ja oman luottotoimittajan avulla jutuilleen saa suurempaa näkyvyyttä. Kannattaa myös miettiä etukäteen, millaisille yleisöille aikoo viestiä: kollegat kaipaavat erilaista viestintää kuin oma mummo. Kaikista tärkeintä on olla itse innostunut omasta tutkimuksestaan, sillä innostus näkyy päällepäin ja saa muutkin kiinnostumaan.”
Kuva: Patrick Degerman