Eriarvoistumiskeskustelussa annetaan yleensä ääni reippaille selviytyjille. Ongelmat näyttävät ratkaistuina ihan erilaisilta kuin silloin, kun ne painavat päälle.
Alakoulussa Antti oli laskenut matikan tehtävät aina ennen muita. Matematiikka oli hauskaa ja helppoa, joten hän laskeskeli matikan kirjaa usein itsekseen kotona eteenpäin. Poika otti kuudennella luokalla selvää matikkaluokasta helsinkiläisessä yläkoulussa. Se houkutti, koska siellä lempiainetta oli tarjolla vielä tavallista enemmän. Antti pyrki ja pääsi sisään.
Kun tuli aika hakea toiselle asteelle, Antti oli ainoita, jotka hakivat luokalta ammattikouluun. Hän halusi nopeasti työelämään, eikä keskiarvokaan olisi riittänyt lukioon. Antti aloitti ammattikoulun kanssa samaan aikaan työt varastossa, mutta pian työ- ja opiskeluviikot kävivät liian raskaiksi. Oli valittava jompi kumpi.
“Tuntui, että töissä oppi paljon enemmän kuin kirjoja lukemalla”, Antti sanoi, kun haastattelin häntä Helsingin kaupungin Nuorten hyvinvointikertomukseen lokakuussa. Antti oli haastattelun aikaan työttömänä. Hän oli hiljattain vaihtanut työpaikkaa, koska halusi edetä urallaan ja toisessa talossa siihen oli paremmat mahdollisuudet. Yllättäen työt kuitenkin loppuivat, koska yritykseen asetettiin rekrytointikielto.
Haastatteluhetkellä Antti oli työllistymisensä suhteen optimistinen, vaikka elämässä riitti haasteita. Hän oli ollut jo pidemmän aikaa asunnottomana. Uutta asuntoa oli vaikea saada muualta kuin kaupungilta, koska entisen kämppiksen vuokranmaksuvaikeudet olivat vieneet luottotiedot.
Pari viikkoa haastattelun jälkeen Antti lakkasi vastaamasta puheluihini ja viesteihini. Tekstasin hänelle monta kertaa, miten tärkeää olisi, että Nuorten hyvinvointikertomus sisältäisi myös hänen tarinansa – oli tilanne sitten mikä hyvänsä. Kuulin mutkan kautta, että katoamisen syy ei välttämättä ollut kiinnostuksen lopahtaminen juttua kohtaan, vaan ikävät tapahtumat yksityiselämässä.
Kaskas Media sai elokuussa Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -apurahan, jonka avulla tuotimme Helsingin kaupungin Nuorten hyvinvointikertomuksen kokemustieto-osuuden. Syvensimme tilastoista nousevia ilmiöitä nuorten tarinoilla. Halusimme tehdä näkyväksi erilaisten nuorten todellisuuksia erityisesti helsinkiläispäättäjille ja nuorten palveluja suunnitteleville.
Tutustuimme syksyn aikana yhtä moneen todellisuuteen kuin nuoreenkin. Tapasimme muun muassa romanitaustaisen Lenitan, jonka mielestä ei ole reilua, että hän joutuu opettamaan lapsensa sietämään rasismia, lukiota käyvän Iidan, joka oli innoissaan oppilaskuntatoiminnasta, tietokonepeliä vapaa-ajalla koodaavan Fransin sekä Juman, joka kertoi inhoavansa “Kaikilla on Suomessa samanalaiset mahdollisuudet” -mantraa.
Monille nuorista ei ollut suinkaan helppo päätös suostua jututettavaksi ja kuvattavaksi juttuun, joka päätyy verkkoon. Pelko seurauksista on ymmärrettävää. Mitä sanovat kaverit? Entä nykyiset ja tulevat työnantajat? Mitä jos tarinastani tulee nolo nettihitti?
Journalismi tarvitsee kipeästi uudenlaisia tapoja käsitellä eriarvoistumista ja yhteiskunnallinen tutkimus tuloksilleen julkisuutta. Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -hanke on erinomainen avaus. Rahoitusohjelman tavoitteena on “lisätä ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta” ja “synnyttää kunnianhimoisia, laajasti leviäviä journalistisia julkaisuja tai muita toimittajien ja tutkijoiden yhteistyömuotoja”.
Yksi työn antoisimmista osuuksista olivat istunnot Helsingin kaupungin tietokeskuksessa, joissa etsimme tutkijoiden kanssa näkökulmia ja haastateltavia nuoria eri osa-alueisiin. Tutkijoiden ja toimittajien välille syntyy mediatyössä usein turhan nihkeä asetelma, jossa tutkija pelkää toimittajan käyttävän tietoja väärin ja toimittajaa ärsyttää tutkijan toisaalta–toisaalta-pyörittely. Lisäripaus molemminpuolista kunnioitusta parantaisi tuloksia.
Eriarvoistumista käsittelevät jutut tuppaavat mediassa olemaan vaikeuksista voittoon -tarinoita, jotka päättyvät syvällisiin oivalluksiin ratkotuista ongelmista.
Toki onnelliseen loppuun päättyvät tarinat ovat inspiroivia. Nuorten hyvinvointikertomuksessa on tarinoita siitä, miten koulukiusaaminen loppuu, miten lastensuojelun asiakas päätyy kehittämään lastensuojelua ja oma paikka kahden kulttuurin ristipaineessa löytyy.
Aina ei käy näin hyvin. Silloinkin kun kaikki järjestyy, voi asioiden selviäminen kestää pitkään. Julkisuudessa täytyy kuulua muidenkin kuin reippaiden selviytyjien ääni. Muuten kuva todellisuudesta jää vajaaksi: ongelmat ja ahdistukset näyttäytyvät ratkaisemattomina hyvin erilaisilta kuin ratkaistuna.
Tarvitsemme uusia keinoja käsitellä vaikeita asioita julkisuudessa. Nimellä ja kuvalla mediassa esiintyminen on kelle tahansa jännittävää. Ei kukaan halua leimautua julkisuudessa ongelmanuoreksi.
Odotukseni ovat korkealla muiden Jakautuuko Suomi -projektien suhteen. Luotan siihen, että kun tutkijoiden syvällinen ote yhdistetetään journalistien kerrontataitoihin, pääsemme laajentamaan ymmärrystämme erilaisista suomalaisista todellisuuksista muidenkin kuin vaikeuksista voittoon -tarinoiden kautta.
Soitin eilen Antille kysyäkseni, mitä kuuluu. Ääni toisessa päässä ilmoitti, että valitsemaani numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.
Antin nimi on muutettu.
Kuvat Aleksi Poutanen