“Voisimmeko yhdessä tehdä jotain tieteen ja päätöksenteon välisen vuorovaikutuksen vahvistamiselle?” Näin luki sähköpostissa, jonka lähetimme viime syksynä viidelle eri tavoin päätöksentekoa edustavalla henkilölle ja viidelle tutkijalle.
Olimme Helsingin yliopistossa ja Kaskas Mediassa miettineet, miten voisimme jollain tavalla edistää tutkimustiedon välittämistä päätöksentekijöiden käyttöön. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja tutkittua tietoakin on entistä enemmän tarjolla. Tulevaisuuden vaikeat ja monimutkaiset ongelmat ratkaistaan vuorovaikutuksessa eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Se, miten tietoa käytännössä hyödynnetään päätöksenteossa, tuntui kuitenkin huolettavan yhä useampia ihmisiä.
Monia hyviä avauksia on tehty, kuten opetusministeriön selvitys tieteellisestä neuvonannosta. Vaikuttavimmat ratkaisut vaativat päätöksenteon eri vaiheiden avaamista tutkitun tiedon hyödyntämiselle, ja tässä on vielä niin ministeriöillä kuin eduskunnallakin kehitettävää. Mutta miten yliopistot ja tutkijat voivat parantaa tilannetta?
Viisi kohtaamista kahvikupin äärellä
Cambridgen yliopistossa on kehitetty poliittisen neuvonannon tueksi fellowship-malli. Brittiläiset poliitikot ja korkeat virkamiehet tulevat jopa muutamaksi päiväksi yliopistolle Cambridgeen ja saavat keskustella siellä työlleen tärkeistä kysymyksistä syvällisesti tutkijan kanssa. Päättäjillä on siihen aikaa, ja työparia arvostetaan.
Kuten Cambridgen malli osoittaa, viime kädessä tiedon ja päätöksenteon välinen vuorovaikutus tiivistyy yhteen asiaan: kohtaamiseen. Siksi painoimme sähköpostin lähetä-nappia ja pyysimme kymmentä eri tavoin tutkimusta ja päätöksentekoa edustavaa henkilöä kohtaamaan kahvikupin äärellä. Mukana oli kansanedustajia, professoreita, virkakunnan ja poliittisen nuorisojärjestön edustajat, erityisavustaja sekä tutkijoita ja opettajia.
Ohjeet työpareille olivat yksinkertaiset: keskustelkaa muutaman tunnin ajan päätöksentekijälle tärkeästä teemasta. Tutkijan tehtävänä oli tuoda kohtaamiseen laaja asiantuntemuksensa ja ohjata tiedon lähteille, päätöksentekijän puolestaan raottaa päätöksenteon kulisseja. Jokainen työpari tapasi kaksi kertaa, jotkut innostuttuaan useamminkin.
Yliopisto kohtaamisten fasilitoijana
Mitä opimme? Sen, että lyhyessäkin tapaamisessa syntyy keskinäistä ymmärrystä ja arvostusta, joka on nyky-yhteiskunnassa kultaakin kalliimpaa. Kohtaamiset haastoivat tutkijat tiivistämään alansa tietoa tiiviiseen muotoon ja päättäjät tunnistamaan, mitä tietoa kipeimmin tarvitaan. Osallistujien mielestä tutkimustiedon hyödyntäminen päätöksenteon tukena juuri oikeaan aikaan on aivan keskeistä. Suorien kontaktien nähtiin olevan tässä avuksi. Uudelleen kohdatessa pohjalla on jo luottamuksellisia keskusteluja. Kynnys kysyä toisen näkemystä madaltuu kerta kerralta. Ehkä paras saamamme palaute koski kohtaamisten luottamuksellisuutta: “Sain hyvällä tekosyyllä kysellä ehkä itsestäänselviäkin asioita. Harvemmin niitä tulisi tuntemattomalle tutkijalle läheteltyä.”
Kokemus opetti, että kohtaamisia tarvitaan lisää. Palautteen perusteella niitä pitää myös syventää. Tapaamisia voidaan järjestää myös pienryhmissä, ja monta tutkijaa voi sparrata yhtä päättäjää eri näkökulmista. Ehkä yliopiston roolina voi olla tilan ja paikan luominen kohtaamisille tieteen ja politiikan välille? Se ei ole missään nimessä ainoa ratkaisu, mutta madaltaa kynnystä arkiseen ja spontaaniin yhteydenpitoon tutkijoiden ja päättäjien välillä. Yliopisto ja sen tutkijat voivat kohtaamisten kautta lisätä ymmärrystä ja rakentaa vuoropuhelua myös siihen päätöksenteon osaan, joka tapahtuu valmiiden rakenteiden ulkopuolella: politiikan esitöissä, päättäjien puheissa ja ajatuksissa sekä politiikan agendaa rakennettaessa. Luontevasti kohtaaminen kohtaamiselta, kuten kokeilustamme koostettu video todistaa.
Tanja Remes, yhteiskuntasuhteiden yhteyspäällikkö Helsingin yliopistosta
Karoliina Kinnunen Mohr, vaikuttamisviestinnän johtaja Kaskas Mediasta