Tieteentekijän kannattaa viestiä, se on selvää. Mutta milloin tiedeviestinnästä kuuluu saada palkkio, ja milloin siitä kannattaa itse maksaa? Inspiroiduimme Paige Jarreaun blogitekstistä ja poimimme siitä parhaat palat.
Yhtälö on parhaimmillaan yksinkertainen: tutkija haluaa kertoa tieteestä, ja ihmiset haluavat kuulla siitä. Viestivän tieteilijän ratkaistavana on kuitenkin myös kinkkisiä kysymyksiä: miten ehdin viestiä työni ohessa, ja pitäisikö siitä saada palkkaa? Entä missä tilanteissa viestintää kannattaa ostaa, ja milloin on paikallaan mainita, että sisältö ei olekaan omasta kynästä lähtöisin?
Tiedeviestinnän tutkija ja ammattilainen Paige Jarreau pureskeli taannoin näitä kysymyksiä From The Lab Bench -blogissaan. Kirjoituksen taustalla oli tapaus, jossa tutkijoita kosiskeltiin esiintymään korkeatasoisen, Creative Commons -lisensoidun tiedeaikakauslehden artikkeleissa. Ensisilmäyksellä toimitetulta laatujulkaisulta vaikuttanut lehti paljastui maksulliseksi viestinnäksi journalismin vaatteissa. Tutkijan piti maksaa yli 2 000 dollaria artikkelissa esiintymisestä, eikä julkaisussa mainittu, että jutut oli kustannettu tutkijan rahapussista.
Lehti siis ratsasti tutkijoille vertaisarvioiduista tiedelehdistä tutulla julkaisulogiikalla, jossa hyväksytyn artikkelin julkaisemiseen liittyy usein lehdelle maksettavia kuluja. Tapaus sai Jarreaun havahtumaan siihen, että monestikaan tieteilijälle ei ole täysin selvää, kuka viestinnässä maksaa ja mistä.
Kiteytimme Jarreaun pohdinnan parhaat pointit:
1. Tutkijana viestit tutkimuksestasi ilman erillistä korvausta. Tiedettä tehdään ihmisiä ja yhteiskuntaa varten. Etenkin julkisella rahoituksella tehdystä tutkimuksesta on tietynlainen velvollisuus viestiä tiedeyhteisön lisäksi myös laajemmalle yleisölle, jonka veroeuroista tutkimus rahoitetaan. Jarreaun mukaan erillinen korvaus taas on paikallaan, jos tutkijaa pyydetään puhumaan tai kirjoittamaan selvitystyötä vaativista aiheista oman tutkimusaiheensa ulkopuolelta.
2. Tunne oikeutesi ja niiden rajat. Toimittaja ei koskaan laskuta jutun kohdetta. Vastuullinen journalismi rahoitetaan mainoksista ja tilaajamaksuista saatavilla tuloilla, ei haastateltavien pussista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että päätösvalta journalistisen jutun sisällöstä on toimittajalla. Haastateltavalla on oikeus tarkistaa omat sitaattinsa. Viestinnän ammattilaisten palvelut ovat yleensä maksullisia, mutta ostaja pääsee vaikuttamaan tilaamaansa sisältöön. Ostetun viestintäaineiston käyttöoikeuksineen saa itselleen, jos näin on sopimuksessa sovittu.
3. Mitä läpinäkyvämpi, sen parempi. Journalismi ja ostettu viestintä ovat eri tarpeisiin ja tilanteisiin sopivia väyliä tutkimuksesta viestimiseen. Lukijalle tai kuulijalle pitäisi kuitenkin olla aina selvää, kummasta on kyse. Jos väärinkäsityksen vaara on olemassa, materiaalin alkuperä, tarkoitus ja rahoitus kannattaa tuoda reippaasti esiin. Näin säilytät uskottavuutesi niin mediajulkisuudessa kuin tiedeyhteisössä. Kunnian antaminen hyvin tehdyn työn tekijälle ei myöskään ole sinulta pois. Jos esimerkiksi tilaat ammattilaiselta visualisointia tai infografiikkaa selventämään tutkimustasi, on kohteliasta ja selkeää mainita tekijän nimi.
4. Pyydä apua! Ilmaista viestintäapua ja näkyvyyttä on usein saatavilla. Jarreau kannustaa tukeutumaan oman yliopistosi tiedottajiin, viestintäihmisiin ja mahdollisiin organisaatiosi tarjoamiin viestinnän koulutuksiin ja workshopeihin. Voit myös hyödyntää tekijöitä, joilla on jo yleisöä: muotoile tutkimuksestasi esimerkiksi kiinnostava juttuvinkki alastasi kirjoittavalle toimittajalle tai bloggaajalle, joka kaipaa jatkuvasti uusia aiheita.