Panu Halme on Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian lehtori, joka tutkimusryhmänsä kanssa selvittää, millaisilla luonnonsuojelukeinoilla voimme vähentää ihmistoiminnan haitallisia vaikutuksia metsissä, vesistöissä ja perinneympäristöissä.
Syksyllä 2017 Halmeen johtama Metsätieto-tutkimusryhmä teki retken Oulujärven saariin sovitellakseen Metsähallituksen ja ympäristöjärjestöjen välille puhjennutta kiistaa faktatietoa keräämällä ja siitä viestimällä. Tämä viestintäteko vei Halmeen ryhmineen Liikutu tiedosta -kilpailun finaaliin.
Panu Halme, miksi luonnonsuojelubiologia?
“Olen ollut luontoharrastaja jo lapsesta asti, eli kalastusta, retkeilyä ja lintujen tarkkailua olen harrastanut aina. Ympäristöongelmien maailma avautui teini-iässä, ja silloin tiesin, että lähden lukemaan jotain luonnontieteitä.”
Mitä on tutkijan elämä parhaimmillaan, mitä pahimmillaan?
“Onnellisimmillani olen silloin, kun pääsen ohjaamaan opiskelijoitani gradun tai väitöskirjan teossa. Tällaiset päivät vietämme opiskelijan kanssa aamusta iltaan luonnossa ideoimassa tutkimusta ja keräämässä aineistoa. On hienoa nähdä nuorten, lahjakkaiden opiskelijoiden kehittyvän ja pohtivan innoissaan ensimmäistä tutkimustaan. Turhauttavimpia ovat päivät, jotka kuluvat kokonaan hallintoon, projektinpyöritykseen, apurahahakemuksiin ja raportointiin. Niinä päivinä minulle ei kannata tulla edes juttelemaan.”
Miten sinä haluat tutkimuksellasi liikuttaa maailmaa?
“Tutkimuskohteeni eli luonnon monimuotoisuus on asia, joka ei pidä itse itsestään meteliä, vaikka koko maapallon tulevaisuuden kannalta on ratkaisevaa, että luonto pysyy kunnossa. Toivon, että tutkimukseni ja siitä viestimisen kautta ihmiset oppisivat ottamaan toiminnassaan huomioon sen ympäristövaikutukset.
Luonnonsuojelubiologian tutkijana liikun jatkuvasti konfliktiherkällä kentällä, sillä ihmiset tarvitsevat luonnonvaroja elääkseen, mutta samaan aikaan heidän toimintansa aiheuttaa luonnolle vaurioita. Tämä on äärimmäisen vaikea yhtälö, jota tutkimuksellani yritän purkaa minimoimalla sekä luonnon että ihmisten kärsimystä.”
Onko jokin tutkimus tai tutkija liikuttanut sinua viestinnällään?
“Brittiläinen sieniprofessori Lynne Boddy on tiedeviestijänä ykkösguruni. Iäkkäänä professorina hän toimi muun muassa lasikaton murtajana ollessaan yksi ensimmäisistä naisprofessoreista alallaan. Olen seurannut Boddyn viestintää jo pitkään ja ihaillut hänen kykyään kertoa medialle samoista aiheista satoja kertoja, ja joka kerta yhtä innokkaasti.
Suomalaisista tutkijoista huomioni on kiinnittänyt Ilmatieteen laitoksen Jari Liski, joka on sinnikkäästi ja malttiaan menettämättä jaksanut puhua ilmastonmuutoksesta vuosikausien ajan. Häneltä olen opetellut rauhallista, tieteellisiin viitteisiin pohjautuvaa Twitter-viestintää.”
Mistä keksit lähteä sovittelemaan hakkuukiistaa?
“Olin ollut jo pitkään turhautunut suomalaisen ‘luonnonsuojelu vastaan metsätalous’ -keskustelun heikkoon, jopa ala-arvoiseen tasoon. Tämä kyseinen Metsähallituksen ja luonnonsuojelujärjestöjen välinen kiista oli eskaloitunut somessa siihen pisteeseen, että osapuolet lähinnä syyttelivät toisiaan. Pyysin Twitterissä pistämään hakkuut seis ja ehdotin, josko voisin lähteä tutkimaan asiaa puolueettoman faktatiedon pohjalta. Tämä kävi kaikille, joten kasasin tutkimusryhmän ja lähdin maastoon tutkimaan.”
Mikä on ollut tähän mennessä suurin oivalluksesi projektia tehdessä ja sen jälkimainingeissa?
“Oli hienoa oivaltaa, kuinka tutkija voi tutkimuksella ja avoimella viestinnällä purkaa konflikteja. Ristiriitatilanteissa konfliktin osapuolet haluavat korostaa omaa näkökulmaansa yli muiden, jolloin ajaudutaan siihen, että sama metsä näyttäytyy toiselle puhtaana talousmetsänä ja toiselle koskemattomana aarniometsänä. Puolueettomat faktat vievät syytöksistä sen terävimmän kärjen, jolloin itse konfliktikin katoaa tai vähintäänkin lievenee.”
Mistä tietää, että tiedeviestintä on onnistunutta?
“Jos tutkimus jollain tavalla muuttaa yhteiskuntaa, oli se sitten lyhyellä aikavälillä tai vasta sukupolvien kuluessa, on se mielestäni silloin onnistunutta. On ollut esimerkiksi ilo huomata, kuinka omatkin tutkimukset ovat vaikuttaneet siihen, miten yhteiskunnassamme keskustellaan luonnonsuojeluun liittyvistä asioista.”
Mitä sanoisit tutkijalle, joka haluaisi kertoa tutkimuksestaan maailmalle, muttei tiedä, miten toimia?
“Viestintämaailman monimuotoisuudesta ei kannata ottaa liikaa paineita. Homma on mennyt niin hemmetin hektiseksi, että perinteisten lehtien, tv:n ja radion lisäksi pitäisi ottaa haltuun blogit ja Instagram, ja kaiken päälle vääntää Twitterissä tiedepolitiikasta. Moni turhautuu ja kokee, ettei ehdi viestinnän lisäksi tekemään tutkimusta ollenkaan. Mielestäni tutkimusryhmän sisällä kannattaisikin jakaa viestinnän vastuita niin, ettei yksi tutkija hoida kaikkea viestintää.
Omalla alallani viestintä on erityisen tärkeää, mutta samaan aikaan hankalaa, sillä aina löytyy joku asiasta eri mieltä oleva. Moni tutkijakollegani pitää alan tiedeviestintää niin pelottavana, ettei halua koskea siihen pitkällä tikullakaan. Jonkun on se viestijän rooli kuitenkin otettava.”
Kuvassa Metsätieto-tutkijaryhmän Panu Halme, Anna Oldén, Sonja Saine ja Tuomas Aakala. Kuva: Juha Kauppinen