Ihmiset etsivät mediasta maailmanselityksiä, ja niiden muodostamiseen tarvitaan tutkijoita. Konkariproffien rinnalle kaivataan eri vaiheissa uraa olevien tutkijoiden näkemyksiä, jotta analyyseistä tulee monipuolisia.
Media on täynnä asiantuntijalausuntoja suoltavia moottoriturpia, kirjoitti valtio-opin professori Matti Wiberg Verkkouutisten blogissaan eilen.
Mitä enemmän hölöttäjät julkisuudessa esiintyvät, sitä vähemmän todella pätevät tutkijat siinä haluavat esiintyä.
(…)
Monet pätevät yhteiskuntatieteilijät eivät lainkaan esiinny kotimaisessa mediajulkisuudessa, vaan keskittyvät julkaisemaan tiedeyhteisön arvostamissa kansainvälisissä julkaisuissa.
Wibergin teksti on täynnä yllä olevan kaltaisia tuulesta temmattuja väitteitä, joita Tiina Raevaara jo kumosi hyvin Suomen Kuvalehden Tarinoita tieteestä -blogissaan. Toivottavasti yksikään tutkija ei jätä Wibergin jyrähdyksen takia kommentoimatta tai ohjaamatta pyyntöä eteenpäin, kun toimittaja ottaa yhteyttä.
Meille ei tule mieleen yhtään suomalaista hölöttäjätutkijaa. Päinvastoin. Tapaamme päivittäin älykkäitä eri-ikäisiä tieteentekijöitä, joita mielellämme kuulisimme mediassa enemmän.
Ajankohtaiskeskustelu kaipaa lisää ainakin näitä kahta:
Tutkijoiden valistuneita arvauksia. Media lähestyy tutkijoita mitä oudoimmissa asioissa. Harvoin kukaan soittaa ja haluaa kysellä juuri tutkijan väitöskirjan tai viimeisimmän artikkelin tarkasta aiheesta.
Perinteinen mitä-missä-milloin-uutinen on kokenut sosiaalisen median myötä inflaation. Ihmiset haluavat jakaa juttuja, jotka analysoivat tapahtumien taustoja ja sisältävät perustellun näkökulman ajankohtaiseen aiheeseen.
Hyvät analyysit sisältävät mielipiteen, joka sanallistaa ja vie eteenpäin lukijan ajatuksia.
Toimittajat tarvitsevat uutisanalyysien ja kolumnien taustalle tutkijoiden valistuneita arvauksia. Kokenutkaan toimittaja ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Hyvä journalisti tekee eron omien ja tutkijalta lainattujen näkemysten välille.
Valistuneiden arvausten antamisessa tutkijoiden pitää olla armollisempia itseään ja kollegoitaan kohtaan. Jos tutkija vaikenee, mediatilan ottaa joku muu, kuten vaihtoehtohoitojen tarjoaja, elämäntapakonsultti tai vaikka Bile-Dani.
Muitakin kuin keski-ikäisiä tai sitä vanhempia professorismiehiä. Me kaikki olemme sosiaalisen median myötä omien uutisvirtojemme päätoimittajia. Tiedonvälitys on demokraattisempaa kuin koskaan, ja se on pääosin vain hyvä asia.
Ajatus siitä, että yhteiskunnalliseen keskusteluun saisivat osallistua tutkijan ominaisuudessa vain kaikkein meritoituneimmat tieteilijät kuulostaa auttamattoman vanhentuneelta. Nykyisissä siteerausmääriin perustuvissa ja tutkijoiden ilmaisella työllä voittoja kääriviä kustantamoita suosivissa meritoitumismalleissa on niissäkin omat ongelmansa, eikä niitä voi pitää erehtymättöminä laadukkaan ajattelun mittareina. Niistä lisää esimerkiksi täällä ja täällä.
Tuntuu hupsulta sanoa valtio-opin professorille, että eikö moniääninen media ole demokratiankin kannalta tuhat kertaa parempi juttu kuin todellisuus, jossa ääneen pääsevät vain eniten artikkeleita julkaisseet?
Tutkijoista soisi olevan mediassa myös nykyistä monipuolisempi kuva. Tällä hetkellä miespuoliset tutkijat ja taloustieteilijät ovat yliedustettuina. Meillä on paljon sanavalmiita ja sivistyneitä nuoria tutkijoita, joiden ajattelun pitää kuulua nykyistä vahvemmin esimerkiksi valtion velasta puhuttaessa.
Kaskas Media
Tarina kuvan takaa: Kuvan nainen Barbara Kegerreis Lunde (s. 1937) työskenteli 1960-luvulla NASAlla avaruusinsinöörinä. Valokuvaaja oli kirjoittanut kuvan taakse, että ”lady space scientist” ryhtyi tieteilijäksi, ”koska hän tykkää työskennellä absoluuttisten faktojen parissa ja hän pitää myös bikiniuimapuvuista”. Kuvan miesten henkilöllisyys ei ole tiedossa.
Myöhemmin Lunde siirtyi yritysmaailmaan ja kehitti alusvaatteita, joiden tarkoituksena oli estää televisioista, tietokoneista ja mikroista tulevien elektromagneettisten säteiden haitalliset vaikutukset ihmisiin.
Kuva: Smithsonian Institution Archives / CC